Kahdenlaista luonnonsuojelua – pakolla vai porkkanoilla

Eräässä laulussa toisteltiin teemaa "on kahdenlaista". Lauluntekijän vertailut soivat mielessäni, kun pohdin nyky-yhteiskunnan vapaaehtoisuus- ja valinnanvapausbuumia suhteessa menneen ajan pakkosuojeluun ja nykyiseen maanomistajille vapaaehtoiseen metsiensuojeluohjelma METSOn suojeluun. 
Luonnonsuojelussa todellinen vapaaehtoisuus oli 1980- ja 1990-luvuilla, ja osin myös 2000-luvulle tultaessa, lähes tuntematon käsite, kun puhuttiin valtakunnallisista luonnonsuojeluohjelmista tai Natura 2000-verkostosta. Yhä vieläkin on jäljellä rippeitä tuon ajan ratkaisemattomista suojeluvarauksista. Valinnanvapaus kattoi käytännössä vain yksityismaan luonnonsuojelualueen rauhoitussopimuksen ja maakaupan tai maanvaihdon. Maanomistaja sai siis valita näistä itselleen parhaiten sopivan vaihtoehdon, mutta jos vaihtoehdot eivät maanomistajalle kelvanneet, oli edessä pahalta kuulostava lunastusmenettely.  

Suunnitelmasuojelun aikakauden aikaansaannokset ovat kuitenkin kiistattomia. Millään muulla menetelmällä ei olisi saatu pysyvästi suojeltua sellaista määrää laajoja yhtenäisiä luonnonsuojelubiologisesti valittuja kohteita tasaisesti eri puolilta maata. Keski-Suomessa tuon aikakauden jäljiltä on pysyvästi suojeltuna pari prosenttia maakunnan alasta eli yli 30 000 ha.  Mutta… rahaa on kulunut tukuittain eivätkä siltikään maanomistajien mieliin syöpyneet orkoset ole vähään aikaan umpeutumassa.

Suojeltua METSO-aluetta Keski-Suomessa

METSO-ohjelmalle ei enää naureskella

Vapaaehtoisen METSO-metsiensuojeluohjelman alkutaipaleella koko ohjelmalle hymisteltiin. Täytyy myöntää, että taisin itsekin kuulua tuohon joukkoon. Vähitellen epäilyksen äänet hälvenivät, kun tuloksia alkoi tulla. Jo ensimmäisestä suojellusta tuhathehtaarisesta kohistiin, nyt koossa alkaa olla maakunnassamme jo 5000 vapaaehtoisesti suojeltua hehtaaria. Suojeltujen alueiden keskikokokin on pysynyt kivasti lähes 10 hehtaarissa. Ilmaiseksi tuo kaikki ei ole toki tullut, mutta parasta onkin ollut nähdä se aito luonnonsuojelun ilo, mikä maanomistajista suojelun myötä kumpuaa.

Miksi maanomistaja haluaa suojella metsiään vapaaehtoisesti? Syitä on monia; tietoisuus metsäluonnon uhanalaisuudesta on lisääntynyt, luontoarvot tunnistetaan paremmin, ehkä taustalla on metsään liittyviä muistoja tai historiaa, kuka ties mitä.

Liekokorven METSO-alueen nauriskuoppia Jämsässä
Kuva: Jukka Ruutiainen

Uhattuna se silti on.. Mikä ratkaisuksi?

Mutta… METSOlla on huolensa. Ohjelman on luvattu jatkuvan aina vuoteen 2025 saakka, rahoista vaan on niukkuutta – ajan hengen mukaisesti. Jo nyt on pudottu puoleen METSOn lihavista vuosista, mikä näkyy suoraan maanomistajille ohjautuvan rahavirran vuolaudessa ja vastaavasti suojeluun kertyvien hehtaareiden hitaana karttumana. Mitä sitten pitäisi tehdä? Metsiensuojelu taistelee biotaloushuuman kanssa, joten rahoituksen niukkuutta ei saisi enää olla esteenä. Lisäveroja ei kaipaa kukaan, eikä pakkosuojelun aikakaudelle ole paluuta. On ehdotettu jopa kansalaisten lahjoituksiin perustuvia valtion rahastoja tilkitsemään valtion kassakirstun vuotoja. Paras ratkaisu on vielä löytymättä. 

Miten saisimme metsiensuojelusta – pienistäkin satsauksista – maanomistajille tavoittelemisen arvoisen ylpeydenaiheen, samalla kun turvaisimme valtion suojelumäärärahojen riittävyyden?  Vapaaehtoisuuden mukanaan tuomaa iloakaan ei saa murentaa, vaan sitä tulee tukea. 

Miltäpä kuulostaisi malli, jossa vain huippuhyvät uudistarjokkaat suojeltaisiin pysyvästi täyskorvauksilla. Muilta osin kertakorvauksien uralta siirryttäisiin verohelpotusten ja määräaikaisuuden tielle. Vapaaehtoisesta suojeluesityksestä ei tehtäisi viranomaispäätöstä vaan hyvitys määräaikaisesta suojelusta hoidettaisiin verovähennyksien avulla. Ehkä myös paluuta kerran kokeiltuun luonnonarvokauppaan kannattaisi harkita, jolloin maanomistajan tahto luontoarvojen hoitoon voisi olla hyvityksen perusteena. Vapaaehtoisuus saisi tätä kautta aivan uutta ilmettä ja suojelukin uusia kannattajia. Valtion varoja säästyisi, vapaaehtoinen suojelumahdollisuus säilyisi ja mikä parasta, ei pakolla vaan porkkanoilla.



Auvo Hamarus
Yksikön päällikkö
Keski-Suomen ELY-keskus